Jotenkin haluaisi olla positiivinen omaa kotimaata ja kotiseutua kohtaan, mutta…ihan pakko nyt valittaa…Ehkäpä seuraava blogi-kirjoitus on taas vähän positiivisempi…

 

Haluaisi kasvattaa omasta pojasta sosiaalisen, muita ajattelevan ja itsenään riittävän hyvän ihmisen, jonka ei tarvitse päteä omilla saavutuksillaan. Lasten maailma on kuitenkin julma. Meidän koulussa kiusattiin poikaa, jolla oli aina verkkarit jalassa, poikaa, jonka äiti pakotti pitämään talvisin pipoa, poikaa joka oli vähän ylipainoinen ja kömpelö, poikaa joka ei osannut hiihtää, poikaa jonka vanhemmilla ei ollut varaa ostaa videoita, poikaa, jolla oli vanha pyörä ja poikaa, jolla oli outo sukunimi. Poikien maailma tuntuu paljon kovemmalta kuin meidän tyttöjen. Hyvä mies omaa nousujohteisen uran, saa hyvää palkkaa, on hyvä perheenisä, rakentaa vapaa-ajalla talon, korjaa autot, laittaa ruokaa, siivoaa, hoitaa puutarhaa ja on keskustelutaitoinen.

 

Tämä miestensuojeluaate heräsi, kun kuulin eilen Mika Myllylän kuolleen. Viikonloppuna kuoli myös 8 miestä hukkumalla ja 4 nuorta autolla kaahaten. Onko meidän yhteiskunnassa jotain vikaa, joka ajaa miehiä suorittamiseen? Miten kasvattaa pienestä pojasta mies, jonka ei tarvitse voittaa ainuttakaan urheilukisaa, osata korjata yhtään autoa, osata remontoida asuntoa tai lukea ”hyvää” ammattia ollakseen hyvä? Miten takoa pienen päähän, että tässä elämässä saa epäonnistua, saa tehdä virheitä, itkeä, nauraa, saa laiskotella, saa etsiä itseään, lähteä pois ja tulla takaisin? Ihmisarvo ei perustu suorittamiselle saati sitten miellyttämiselle. Kuka ottaisi isot miehet syliinsä ja kertoisi, että he ovat maailman parhaita poikia, miehiä, isiä ja ystäviä juuri sellaisena kuin ovat?

 

Suomi taitaa olla yleisestikin oikea tylyttämisen yhteiskunta. Kun joku ostaa uuden auton, kysytään ”paljon tarvi ottaa velkaa” sen sijaan, että kehuttaisiin hienosta ostoksesta. Kun toinen saa lapsen, todetaan, että ”taasko, eikö noita nyt olisi jo tarpeeksi” sen sijaan, että onniteltaisiin lämpimästi. Kun joku tulee sairaaksi, todetaan, että ”sinä se imuroit kaikki taudit itseesi” sen sijaan, että kysyttäisiin ”miten sinä voit?” Kun toinen pääsee ylioppilaaksi, kysytään ”montako laudaturia sait” sen sijaan, että onniteltaisiin lämpimästi hienosta saavutuksesta. Kun toinen rakentaa taloa, kysytään ”milloin aiot nuo listat laittaa”, sen sijaan, että kehuttaisiin kuinka hienosti homma on edennyt. Kun toinen laihtuu tai lopettaa alkoholin käytön, odotetaan ”milloin repsahdat taas” sen sijaan, että onniteltaisiin hienosta saavutuksesta.

 

Pakko näin alan ammattilaisena vielä valittaa uudesta vanhuspalvelulaista ja muistuttaa, että yhteiskunta, joka ei huolehdi lapsista, vanhuksista ja vammaisista, ei ole juuri minkään arvoinen. Palvelujen ja tarvearvioinnin sitominen 80-vuoden ikään antaakin kaikille meille tavoitteen elää nätisti ja vailla sairauksia 80-vuoden ikään, jonka jälkeen kunnan viranomainen käy arvioimassa kuolemmeko nätisti parin vuoden sisällä mahdollisimman vähillä palveluilla vai voisivatko he olla jotenkin siinä avuksi. Miksi me ei yksinkertaisesti annettaisi ihmisille palveluita, joita he tarvitsevat silloin kun he tarvitsevat?

 

Ei onni tule köyhyydestä tai rikkaudesta, ei maailman antamista aineksista. Se tulee meistä sisältä, hiljaa hymyillen, suukottaa poskelle ja kuiskaa korvaan, -Sinä olet minun valittuni."♥