Uskomatonta, että Jyväskylän päivät ja yöt pikku hiljaa vähenevät. Muistan, kun vuosi sitten päätin, että en enää a) pidä suoria housuja, b) tärkkäydy muutenkaan mummokuteisiin, c) unohda huumorintajua, d) yritä vaikuttaa uskottavalta tai e) täytä elämääni työllä ja opiskelulla. Elämä Jyväskylässä näytti pohjattoman houkuttelevalta pääkaupunkiseutuun verrattuna. Sitten äkkiä huomasin, että Jyväskylän kuntosalit ovat paskoja, keskustan kaupoista ei löydy lempimuroja, baareissa ei ole ketään arkisin, elokuvissa on vain muutama kappale kerrallaan, julkiset eivät kulje ja että kaikissa palavereissa istuvat samat ihmiset. Olen kaivannut päivä päivältä enemmän etelään. Paljosta vetoa, että parin kuukauden päästä kaipaan takaisin tänne tai jonnekin muualle?

 

Hyvänen aika. Minä kuvittelin, että kaikki noudattavat tunnollisesti oppaita. Ei alkoholia, ei homejuustoa, ei sushia, ei haukea, ei tupakkaa, ei pipareita, ei kahvia, ei mausteista ruokaa, ei inkivääriä, ei lenkkeilyä, ei jumppaa, ei luistelua. Olen luopunut toistaiseksi vain lempivaatteista, jumpista, siidereistä, paljusta, seksistä, yöunista, hiusväreistä ja omasta yksityisyydestä. En ole koskaan päässyt kokeilemaan ilokaasua – joten lisään sen varmasti kokemuslistaani lähikuukausina. Epäilemättä sen turvin voi päivittää facebookiin montako senttiä kohdunsuu on avautunut.

 

Eihän tarvitse enää kertaakaan avata yhtäkään seminaaria? Viime tiistaina seisoin siellä yhdessä auditoriossa ja paikka paikoin minulla ei ollut sanoja. On vaarallista puhua jotain, ajatella toista ja mielessään olla jossain ihan muualla. Torstaina Jyväskylän teemapäivässä unohdin sujuvasti, mitä olin sanomassa, esittelin luennoitsijan väärin, unohdin vesikannun, takkusin tekniikan kanssa ja lopulta luentopalkkion kanssa. Maanantaina kerroin opiskelijoilleni, että teemahaastattelut on tylsiä, ”eikö tehtäisi jotain muuta?” Pikku hiljaa kannattaisi varmaan vältellä asiallista seuraa ja keskittyä vaikkapa naisten lehtiin.

 

Lainasin kirjastosta koliikkioppaan, jonka ohjeilla vauvan kipuilu saadaan loppumaan 48 tunnissa. Ensin vaihdetaan ruokavalio, sitten luodaan arkirytmi ja lopuksi hierotaan. Satuin katselemaan televisiosta myös sattumalta jotain englantilaisdokumenttia, jossa äidit syöttivät vauvoilleen ranskanperunoita, kalapuikkoja ja nuggetteja. Miksi Suomessa syötetään vain pilttejä ja äidinmaitoa? Vauvat näyttivät tyytyväisiltä imeskellessään valtavia ranskanperunoita suussaan. Niin ja tänään kanavasurffaus tuotti kanavan, jossa suomalaisäiti synnytti keisarinleikkauksella kolmatta lastaan. Lääkäri repi kohdun ulos ja sitten lopuksi survoi sen takaisin, vauva näytti siniseltä, isä dorkalta ja äiti kamalalta. Kysyin mieheltä, että eihän minusta tule koskaan tuollaista? Hän vakuutti ettei tule. Hanna joo, pojalta näytti ainakin ultrassa. Lainasin sellaisen miehenhoito-oppaan myös…

 

Mistä nämä laulujen sanat tulevat? ”Etsin kunnes löydän sut, en lopettaa voi kuitenkaan. Miten rauhaton oon edelleen vain, jotain multa puuttunee. Jotain mikä rauhoittaa, mun sydämeni lyönnit pois. Kuten aamuisin päivä ja yö suutelevat toisiaan…”

 

Olin perjantaina Varkaudessa. Uskomatonta, mutta varastin sieltä lounaan. Maksukorttikone ei toiminut, kaksikymppisestä ei ollut antaa takaisin, ja kassa neuvoi maksamaan lounaan jälkeen. No arvaa muistinko? Ja joku vielä on sanonut, että ilmaisia lounaita ei ole…

 

Käytiin lauantaina työhommissa vanhusten nettikahvilassa korjaamassa tietokoneiden ääntä. On mieltä ylentävää ratkoa ongelmaa viikkotolkulla toisten sosiaalityttöjen kansa ja sitten insinöörimies ratkoo ongelman kahdessa minuutissa kytkemällä piuhat uudelleen…

 

Ostin eilen elämäni ensimmäisen vauvaöljyvoiteen. Yksi opas kehotti sivelemään sitä päivittäin ihoon. Nyt olen yltäpäältä rasvassa. Yksi opas kehoitti työntämään sitä myös ”sinne”, jonne en sitä todellakaan laittanut. Päivittäinen ”hieronta” vähentää kuulemma repeämisriskiä. Ihanko totta te teette kaikkea, mitä noissa kirjoissa sanotaan?