Joo Kati, olet varmasti oikeassa niin kuin lähes aina. En vain osaa kuvitella itseäni sellaiseen rooliin. Kauhukuvissa näen itseni tuhatkiloisena, liimatukkaisena, masentuneena, elämään kyllästyneenä ja yksinäisenä jossain likavaippojen, hyttysten, talolainojen, huolien ja pakkojen keskellä miettien siivoaisiko tänään jääkaapin vai hyppäisikö katolta. Kun ei halua elämäänsä yhtään pakkoa tai rutiinia on pakottautunut etsimään joka päivä happea, kermakakkua tai mitä tahansa elämää mikä tekisi tästä päivästä hohdokkaamman kuin eilinen.

 

Tänään leikittiin taas vanhusten kanssa. Kun minä olen vanha haluan samanlaisen leikkitädin. Turha yrittääkään tuoda ällöttäviä bingoja, hernepusseja, muistipelejä tai sananlaskuja. Minua ei kiinnosta, mitä on tapahtunut 50 vuotta sitten, puhumattakaan raamattuvisoista tai esineiden muistelusta. Kun rakas 80-v ystäväni maalasi itselleen viikset ripsivärillä, tiesin että olen oikealla tiellä. Miten ihanaa onkaan näytellä hetken jotain muuta. Kun saa poskisuudelmat vanhalta ystävältä, jota ei ole nähnyt neljään vuoteen, tuntee vain syvää kiitollisuutta siitä että on saanut tehdä näin hitsin hienoa työtä niiden ihmisten kanssa. Hyvä ettei koko palvelutalo syttynyt palamaan, kun tanssittiin villisti Frederikkiä, boolikippo tyhjeni ja vuodet karisivat yksi kerrallaan pois.

 

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Jämsänkoskella, katselin muotinäytöstä kompassilla, olin syömässä uudessa kiinalaisessa, kävin katsomassa kolmea uutta asuntoa, ostin uuden liivin, lainasin Kiltin tytön kirjan ja menin kaksi kertaa moottoritien ramppiin yhden viikon aikana. Yksi tunnustus. En ole syönyt puuroa kolmeen päivään ja vaihdoin takaisin vanhoihin muroihin