Tällä viikolla söin elämäni ensimmäistä kertaa tuoreita tyrnejä, sain valmiiksi elämäni ensimmäisen Senior Big Brother –tuotoksen, kävin ekaa kertaa Maan Veen Viljaa –tapahtumassa, ajoin ekaa kertaa Suolahteen ja jätin ensimmäistä kertaa väliin saunakaljan haun ja perjantai-tiskauksen. 

 

Kiitos Santtu puurovinkistä! Palaan puuron pariin heti, kun kykenen – viimeistään vanhainkodissa, jossa tuskin muuta saa, mutta jossa todennäköisesti ei tarvitse pestä kattilaakaan. Oikeastaan ratkaiseva siirtoni puurosta vanhoihin muroihin tapahtui Pyhätunturin bussissa kotiin. Työkamuni Timo kertoi, että en tule todennäköisesti koskaan tykkäämään puurosta. Ja kun kuuntelin, miten helppoa on ostaa ruisleipää, voidella ne, pitää voiveistä jääkaapissa ja ottaa kalkkunat suoraan rasiasta, olin varma että en enää palaa puuroon. En toisaalta siirtynyt kalkkunaleipiinkään. Palasin niihin samoihin muroihin, joita syötin myös kälyni koiralle, eikä sekään kuollut.

 

Olen viikon aikana saanut tarpeekseni teknologiasta. Olen sössinyt editointiohjelman, videotykin, kaiuttimen, mikrofonin ja ihan kaiken kanssa. Ensin hölötän seminaarisalissa niitä näitä tajuamatta, että sali kuulee. Lauantai-aamuna huomaan tehneeni viikolla 6 tuntia turhaa työtä editoinnin parissa, kun filmi ei ollutkaan leikkautunut. Maanantaina oli mukava esittää videota vanhuksille niin, että ensin menee ääni ja sitten kuva muuttuu vuoroin siniseksi ja punaiseksi. Seuraavana päivänä koulutuksessa tykki toimii moitteettomasti, mutta tietokoneen näyttö pimenee. Mielenkiintoista ohjata hiirtä valkokankaalta käsin. Tulevan seminaarin sähköinen ilmoittautumisjärjestelmä on niin kätevä, että pääsee näpyttelemään kaikki nimet ja organisaatiot rivi riviltä Excellille. Tulostin ei toimi kaksipuoleisesti, kopiokone herjaa tekemään paperikasetille jotain. Yksinkertaisesti haluaisin vain muuttaa metsään kauaksi sivilisaatiosta, nukkua jäkäläsohvalla lämpimän auringon alla. Ehkä voisin ottaa sinne kuitenkin kännykän, läppärin ja laajakaistan…mutta pitäkää muut laitteet!

 

Kuka on keksinyt palaverit? Normaalin ihmisen työaika menee kätevästi paikasta paikkaan siirryttäessä ja palavereissa rupatellen. Kahdeksan tunnin jälkeen huomaa, että työt ovat tekemättä ja tekee niitä sitten työpäivän jälkeen.

 

Lauantai-aamuna olin tukehtua tuoremehuuni. Ihminen, jonka kanssa olin istunut kymmeniä palavereita, tuijotti kuolleet-palstalla. Viisitoista vuotta vanhempi, mutta ei vanha silti. Älykäs, fiksu, pätevä, sympaattinen ja mukava ihminen. Mietin koko päivän ehtikö hän elää sitä elämää, jota halusi.

 

Kun saapuu rättiväsyneenä kotiin, paiskaa salkun lattialle, potkaisee ahdistavat korkokengät jaloista, ei voi löytää eteisen lattialta mitään niin ihanaa kuin tuoreen Olivian. Elämä muuttuu hetkessä paremmaksi, korkkaa kylmän kokiksen, laittaa villasukat jalkaan ja ei kuvittelekaan miettivänsä enää tänään yhteiskunnan ongelmia. Tänään on riittävää tietää, mikä on syksyn trendikkäin takki ja tukka.

 

Televisiota en ole jaksanut avata pitkään aikaa. En halua nähdä ainuttakaan ikävää uutista mistään. Danielle Steelin kirjassa kaunis, herttainen ja äidillinen nainen löytää komean ja menestyneen, rikkaan miehen. He ovat kuin luotuja toisilleen. Ateistimies alkaa käymään kirkossa, nainen alkaa opiskelemaan oikeustiedettä huippuarvosanoin ja epäilemättä kohta syntyy kuvankaunis vauva.