Kun kirjoitan tätä, silmät ovat muurautuneet puoliksi umpeen. On taas se aika vuodesta, kun olen ostanut sata mandariinia ja appelsiinia – ja jokainen niistä on kai silmille liikaa. Terveyden edistäjä minussa on ostanut myös kaksi litraa greippimehua, joka maistuu aivan hirveältä. Sopii tähän hirveään viikkoon muutenkin.
 
En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka kerta kerran jälkeen tekevät samat virheet uudestaan. Juopot miehet, väkivaltaiset miehet, naistenmiehet tai ei miehiä ollenkaan…Lihominen, laihtuminen, lihominen, laihtuminen…Ihminen ikään kuin itse valitsee onnellisuutensa määrän. Jo koulussa opetettiin syy-seuraus –suhdetta. Englannin opettaja hoki, kuinka pelkästään sanakirjassa menestys tulee ennen työtä. Matematiikan opettaja sanoi, että menkää ammattikouluun ja tehtaalle, jos ei kiinnosta opetella funktioita. Nyt 32-vuotiaana mietin, ovatko opettajat aina oikeassa. Mitä menestys ylipäätään on? Hyviä numeroita englannissa ja matematiikassa. Hyväksyviä päähän taputuksia, hyvää koulutusta, nousevaa uraa ja sosiaalista menestystäkö?
 
Työtoverini ja ystäväni kuoli 35-vuotiaana. Sain kuulla sen torstaina. Ei ollut halunnut kertoa sairaudestaan. Jäin miettimään, mikä meitä pohjalaisia oikein vaivaa. Mikä meitä ajaa uhraamaan oman onnellisuutemme? Hän on ollut työpareistani kaikista eniten samanlainen kuin minä. Pomomme sanoi, että olemme yhdessä suorastaan pelottavia. Miten ihanaa oli juosta yhdessä palaverista palaveriin, lukea työmatkat uusinta tutkimustietoa ja raportteja, vääntää illat ja viikonloput opiskelutehtäviä sekä arvostella yhdessä kaikkia, jotka lähtevät neljältä kotiin. Tuon lisäksi hän oli äärimmäisen älykäs, kunnianhimoinen ja kaunis. Muistatko, kun haimme Hakaniemen peruukkikaupasta peruukit ja näyttelimme kahta Tallinnan laivalta kadonnutta mummoa? Kun vedimme päällemme ne omenapaidat ja huutelimme Isossa Omenassa mikkiin? Onko elämässä kauheampaa, kun poistaa puhelinnumero kännykästä tietäen, ettei näe toista enää koskaan?
 
En tee sitä enää. Huomisesta alkaen puhdistan kalenterini, hengitän syvään, enkä määrittele itseäni sen mukaan, mitä saan aikaan. Aion katsella syksyn väriloistoa, kuunnella hidastuvaa pulssia ja ehkä nähdä elämässä jotain iloista ja odottamisen arvoista. Ehkä lähden tapaamaan sukulaisia, joita en ole ehtinyt tavata. Ehkä käyn niiden haudalla, joita en ehtinyt koskaan tavata. Ehkä menen sinne Bahamalle. Jonnekin, jossa voisi olla jotain olematta jotain. Tuntevatkohan kaikki kuuluvansa jonnekin? Tällä viikolla huomasin, että en kuulu tänne. Taas kerran kuulen Pelle Miljoonan huutavan tyrskyistä jossain…
 
Unelmat pitää toteuttaa. Ei se, ettei ole tehnyt jotain asiaa kertaakaan, tarkoita etteikö sitä voisi tehdä ensimmäisen kerran. (Michael Monroe)