Millainen exhibitionisti pitää olla, että kirjoittaa päiväkirjaansa netissä? Varmaankin sellainen, jonka rohkeus ei riitä vaatteiden vähentämiseen julkisilla paikoilla, mutta jotain on kuitenkin pakko paljastaa. Ja sen verran narsisti, että kuvittelee, että jotain kiinnostaa...
 
Kävin elämäni ensimmäistä kertaa vanhainkodissa, jossa oli unohdettu laittaa kaiteet ja kahvat 10 vuotta sitten. Arkkitehdin mukaan ne eivät sopineet sisustukseen. Mietin vain sopivatko ne vanhukset. Söpöjä sänkyjä vieri vieressä ja voi hyvin kuvitella ne Kaari Utrion kuvailemat viimeiset pillerit tarjottimelle helvetin portilla. Toisaalta helvetti voi löytyä myös omasta kodista. Eikä siihen tarvita kai edes pitkää ikää.
 
Miten terve ihminen voi haalia samaan aikaan itselleen kymmenen uutta projektia ja 9 ohjattavaa opiskelijaa? Kuvio on aina suurin piirtein sama. Ensin tulee ikävystyminen, tylsyys ja tyytymättömyys. Sitten haalitaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja toimintaa. Sitten hankitaan leikkikavereita ja hiekkalaatikko. Sitten oma hiekkalaatikko alkaa näyttää pieneltä ja tylsältä. Kun hiekkakakut ovat lähes täydelliset on jo toinen jalka joissain toisessa laatikossa menossa jonnekin muualle. Ja elämä kiertää kehää.
 
Kävin leikkimässä alokasleiriä vanhusten kanssa. Mikä maskuliininen tunne ladata vesipyssyjä, tähdätä ja laukaista. Miten hauskaa tahria hiilellä kasvonsa. Jotain jäi silti puuttumaan. Kuka haluaa ampua vesisatsia lasiin jos voisi kastella kaverin? Missä vaiheessa ihmisistä tulee korrekteja ja kilttejä? Miksi kukaan ei ole heittänyt minua vuosiin lumipallolla? Siitä alkaa olemaan 20 vuotta, kun uskalsi yrittää räjäyttää venetsialaispommeilla postilaatikkoja tai oli aivan pakko soitella opettajille pilapuheluita. Aikuisena voi kokea vain pientä iloa mahdollisuudesta kulottaa pala nurmea tai lähimetsää. 
 
Jorma Uotinen siteerasi joskus Fernando Pessoa: ”Pane kaikki mitä olet, pienimpäänkin mitä teet. Älä itsessäsi mitään liioittele, älä mitään sulje pois. Kuu mahtuu lampeen, koska se paistaa niin korkealta.”