Elämäni  ensimmäistä kertaa Pyhätunturilla työreissulla. Karmean menomatkan uuvuttamana, ahtaassa ja kalseassa bussissa selkä jäykkänä 11 tuntia istuen, kahden alkossa pysähdyksen jälkeen, aloin pitämään lentokoneista, mp3-soittimista, korvatulpista, matkatyynyistä, suklaasta ja kaikesta siitä, jonka olin unohtanut kotiin, mutta joiden olemassaolon tiedostin. Yökortteerin näkeminen ei juurikaan parantanut mielialaa. Rakas työparini siivosi kerrossängystämme enimmät hiekat ja nuuskat pois ja pääsimme levittämään lakanat. Patja muistutti kivikovaa maastoa ja pohja roikkui osittain ilmassa, mutta täytyy myöntää, että Sinikka päällä sain nukuttua paremmin kuin koskaan ennen.

Ekana iltana löysimme Pyhätunturin. Tarvoimme mäen ylös ja sitten alas. Lenkkarit ja sukat märkinä oli mukava mennä saunaan ja nauttia vastustuskykyä lisäävää Gefilus-mehua. Upeaa olla tunturilla! Tosin pieniä vaikeuksia oli pidättäytyä kollegojen pöydälle nostamista karkeista sekä alkoholintäyteisestä jääkaapista. Mutta mikä olisikaan parempaa iloa kokea neljä päivää työmatkaa ilman päänsärkyä, ylensyöntiä ja tolkutonta univelkaa!
 
Kun istut ensimmäiset kaksi tuntia luennoilla kuunnellen jonninjoutavaa paneelia kehittämisen, tutkimuksen, koulutuksen jne. kehittämisestä sosiaalialalla, tulee mieleen, että olisiko tuntureilla jotain muutakin tekemistä. Toisaalta kun vaellamme kivikauden kivittämään luonnonkatsomoon kuuntelemaan Lapin laulua tuntuu ettei haluaisi olla missään muualla. Illalla tanssilattialla  elävän musiikin kanssa haluaisi pysäyttää hetken ja herätä sen jälkeen omasta sängystä ja elämästä.
 
Kun aamuyhdeltä yrittää verkostoitua vanhustyön ihmisten kanssa, haluaa paeta taas tuntureille. En osaa, jaksa enkä kykene verkostoitumaan keskellä yötä vieraiden ihmisten kanssa jutellen vanhustyön roolista sosiaalialan kehittämisessä. Onneksi rakas kollegani jaksaa. Eikö  näitä keskusteluja voisi pliis käydä vaikka sähköpostilla, selvinpäin ja työaikana? Kaikki muut (lähes) joivat viiniä kaksin käsin ja osasivat pitää hauskaa, mutta minä vain kaipasin jotain enemmän ja muuta.
 
Viimeisen illan leppoisa vaellus mukavilla pitkospuilla hyvässä seurassa vaihtui eloonjäämiskamppailuksi nälkää, vilua ja pimeää vastaan. Jo kauan ennen maalia oranssit täplät maastossa lakkasivat näkymästä, katse kiinnittyi tiukasti maassa oleviin kiviin ja juuriin, halusi pysäyttää kellon, taikoa jostain tulen ja syötävää. Toisaalta joku masokistinen  solu nautti joka askeleesta taistelussa laiskuutta ja mukavuudenhalua vastaan. Enkä hitto vie ollut siellä päivällispöydässä ahtamassa nautaa kermakastikkeessa sisääni. Paljon terveempää tarpoa viisi tuntia koskemattomassa tunturissa ilman taukoja ja ruokaa. Uran huippuhetkiä oli istua sivilisaation alussa (metsä loppui ja saatiin pitkospuut) penkillä katsoen, kun kollega syö raakaa makkaraa itse miettien jaksaisiko kävellä vielä ne raput ylös ja saada makkara paistettuna, jonka tulen ovat sytyttäneet toiset ystävälliset matkaajat.

Nyt kun akkua on jäljellä enää tunti, miettii käyttäisikö sen näin. Vai löytäisikö jonkun sosiaalisen solun, joka jaksaisi tehdä muutakin kun tuijottaa tylsänä tietokonetta?