Kolmas viikko ilman muroja, limsa- ja karkkihumalaa, seksiä ja alkoholia alkoi. Tänään vaihdoin mikropuuron oikeaan puuroon. Paloi osittain kattilaan, eikä maistunut sen paremmalta kuin mikropuurokaan. Vain kaksinkertainen määrä tiskiä muutenkin ahdistavaan kotityötaakkaan. En tajua teitä kaikkia Marttoja, jotka syntyivät soppakauha toisessa kädessä ja imuri toisessa. Missä jonossa olen jälleen kerran ollut, kun noita taitoja on jaettu? Kun sata vuotta sitten tein hoitotöitä kesti kauan kun tajusin, että siivousliinojen värillä on jotain väliä. Valitsin niitä fiiliksen mukaan, kunnes kuulin, että punaiset liinat ovat wc:tä varten. Kuinkahan monet kerrat olin niillä asiakkaiden tiskipöytiä hinkannut? Kuka typerys sitä paitsi on määrännyt, että paras väri on vessaan?
 
Pääsin laulamaan tänään karaokea ekaa kertaa töissä. Se biisi oli jokin ”tää ei oo mun koti” –biisi, jonka vanhukset meille ystävällisesti valitsivat. Jännää päästä viikko viikon jälkeen nolaamaan itsensä. Viime viikolla leikin Spede Pasasta ja Maria Drockilaa porealtaassa peruukki päässä. Välillä miettii, mitä vikaa lapsuudessa on ollut, kun tarvitsee aikuisenakin joka viikko leikkiaikaa. Ensi viikolla tarvisi saada ikäihmiset esittämään aamutoimia, heräämään vieraasta sängystä, sutinoimaan peiton alla ja esittämään suihkukohtaus. Nuo saadakseen on pakko varmaan itse näytellä Paavia ja puhua kielillä.
 
Löydettiin kiva talo 3,5 km päästä keskustasta. Sieltä löytyy kaikki muu paitsi poreamme ja iso piha. Miettii vain onko omassa talossa mitään järkeä? Jos vuoden päästä haluaa kuitenkin jonnekin muualle? Mitään ei voi juuri tehdä tänään, kun huomenna kaikki voi kuitenkin muuttua. Järkevää olisi etsiä vakituinen työ, hakea mies kotiin 300 km:n päästä ja hankkia talo vasta sitten. Kuka tosin sanoo, mikä elämässä on järkevää. Sain kuitenkin 16 lämmintä halausta tänään. Eikö sen pitäisi riittää? Miksi mikään ei koskaan riitä?