Uusi elämäni alkoi. Aloitin sen kokeilemalla maanantaikänniä ystäväni Tanjan kanssa. Puoliautiossa kaupungissa suunnittelimme ekoja kertoja, pelasimme Hempparin lautapelejä, ostimme kaksi yhden hinnalla siidereitä Katseessa muiden "teinien" kanssa, paransimme kesäkanttorin kanssa maailmaa, tanssimme aivan kaksin Punaniskan tanssilattialla...Illan saldona selvästi nuorempi ja viriilimpi olo, niukka voitto Scrubblessa, 1 kanttorin iskuyritys, yliannostus teinirockmusiikkia ja suomi-iskelmää, 1 hidas iskelmä mahakkaan baarimikon kanssa (ei minun idea), 1 yhdensuuntainen palautekeskustelu (sisältö vähän hämäränä) ja nimipyynti, blogin aloitus, neljän tunnin yöunet, aamupäänsärky ja Burana.

Keskiviikkona pääsin kuulemaan tähänastisen elämäni ”asiattominta” työpaikkaruokalakeskustelua. Hämäräksi jäi vain kuinka pahoja lukkoja työkamuni oli edellisiltana aukonut kaverinsa luona, olivatko bikinit olleet päällä vai ei, oliko kaveri ylipäätään tunnistanut toista vaatteet päällä, oliko teatteriin ehditty, löytyikö kumit jostakin, mitä oli grillattu ja miten suhde etenee loman aikana. Tuollaista enemmän kuin sosiaalipoliittista keskustelua niin kukaan ei voi sanoa, että töissä olisi tylsää!

Seuraavaksi kokeilin kahden tunnin osteopaattista ja homeopaattista käsittelyä työkamuni Hannan ”ihmeparantajalla”. Vaikea uskoa, kuinka hankalaa voi olla meno tuohon käsittelyyn. Edellisiltana täytyi sheivata karvat pois, valikoida asiallisimmat, mutta samaa sarjaa olevat alusvaatteet sekä käyttää itseruskettajaa peittämään pahimmat selluliitit. Töissä kokeneemmat ladyt kertoivat lohdullisesti, että alushousuilla ei ole mitään väliä. Kun on kerran kokenut välilihojen repeämiset ja muut synnytykseen liittyvät operaatiot, hieronta pelkät alushousut jalassa alkoi kuulostaa piece of cakelta…No empä muista silti milloin olisi ollut yhtä noloa tehdä jotain testiliikkeitä oudoissa asennoissa ilman housuja tai hametta. 2 tuntia kului suloisen kidutuksen merkeissä. Empä muista myöskään milloin olisin huutanut niin paljon. Ehkäpä hänelle ei olisi kannattanut kertoa heti alkuun, että minun jaloissa ja käsissä ei ole mitään vikaa. No selvisin kuitenkin hengissä ja 75 euroa köyhempänä. Täytyy kyllä myöntää, että unohdin alushousuasian jo ekan kymmenen minuutin jälkeen kun puristin penkkiä kynsilläni lujempaa kuin hammaslääkärillä ikinä.

Söin ekaa kertaa lounasta Väinönkadun Roberts Coffeessa tai jotakin sinne päin. Hylkäsin turvallisen näkkäri-/ karjalanpiirakka- / ruisleipälinjan. Ehkä seuraavan kerran voisin rohkaistua ottamaan läppärin mukaan. Söin myös eilen ekaa kertaa työmaan naapuritalon ruokalassa. Vaikea muistaa mitä, eikä todella ollut tajuntaa räjäyttävää, mutta eka kertoja silti.

Seuraava eka kertani oli itsenäinen selviytyminen Jyväskylästä Seinäjoelle by car kolaroimatta ja hengissä. Silloin joskus kun ajolahjoja annettiin, minä taisin olla jossain muussa jonossa…No tilanne oli kuitenkin se, että ketään ei ollut pelastamassa ja pakko oli ajaa. Uskollinen uusi ystäväni Usko (navigaattori) neuvoi minkä ehti. Bensamittari näytti punaista ja oli pakko ängetä pienelle huoltoasemalle, jolle joku idiootti oli vielä kaupan laittanut. Pihalle oli lähes mahdotonta mahtua, mutta kun ei voinut enää tiellekään peruuttaa, päätin jököttää paikoillani niin kauan, että bensatankki vapautuu. Jos joku olisi sillä aikaa yrittänyt a) tulla pihaan tai b) lähteä kaupan pihasta olisin varmaankin tekeytynyt nukkuvaksi tai kuuromykäksi. Mutta, mikä jännintä, lopulta pääsin tankkaamaan, sain luukun auki ja bensaa sisään. Ehkä hieman noloa oli työntää pankkikortti seteliluukkuun, mutta sain sen sentään kiskottua takaisin…No anyway, selvisin hengissä lähes määränpäähäni. Tökkäsin auton ensimmäiselle vapaalle ja helpolle parkkipaikalle. No ehkä puoliksi toisen ruudun päälle, mutta kuitenkin sinne päin. En muista milloin olisin niin nauttinut siitä 300 metrin kävelystä hotellille. Kuka ylipäätään keksi auton? Toisaalta en taitaisi selvitä paremmin hevosestakaan…

Ekaa kertaa kuuntelemassa seuroja autossa neljä puseroa päällä munkkipossua syöden aviomieheni kanssa ja paleli ihan tosissaan. Puhuja kertoi kuinka vuosi on pitkä aika odottaa seuraavia seuroja. Jäin miettimään, liekö joku odottaa. Onko uskonnon idea aina, että odotetaan jotain. Toki voi odottaa, mutta olisiko kuitenkin hyödyllisempää käyttää se odotusaikakin nautittavasti? Elämäntaito-oppaat kehoittavat tarttumaan hetkeen, uskonmiehet odottamaan tulevaa taivaspaikkaa, filosofit ylipäätään elämään vailla odotuksia tai haluja. Mitä sitten pitäisi ajatella? Ehkä onnellisinta voisi vain olla ajattelematta mitään. Kun voisi vain pysäyttää onnelliset hetket. Toisaalta sitten ei näkisi filmiä loppuun ja muuttuuko onnellisinkin hetki jossain vaiheessa haaleaksi?